Papu kääntyi takasin "taivaan porteilta". Taas.

Muutama päivä takaperin saatiin pelätä papun puolesta ihan tosissaan.
Käärme, ylläripylläri. Ja koiratarhassa, muutama metri meidän kotiovesta.
Kaikki koirat siinä oli mutta vaan Papua se puri. Jo kolmannetta kertaa. Ja meinasi kuolla jo ensimmäisellä.

Äiti tutki koirat ja huomasi kun Papu alkoi nuupottaa ja kipuilla. En tiedä ketä pitäisi kiittää, mutta se saatiin tiputukseen jo puolen tunnin sisällä.
Itse odotin kotona pikkusiskon kanssa ja pelkäsin ihan kunnolla. Papulla oli sydänvika, haimavika ja kaiken lisäksi se oli jo vanha. Mitä vielä puuttuisi? Joku perhanan käärme.

"Kuvan käärme ei liity tapaukseen". Tämä oli pari päivää aiemmin meidän pihatiellä.

Papu pääsi kotiin, ja tehtiin sille peti suihkuun, joka oli ainoa viileä paikka meidän talossa. Oli tukala, kuuma ja hiostava keli ja papulla paksu turkki ja kaiken lisäksi sen kuono ja kaula-alue oli turvoksissa pureman takia.
Kun kävin katsomassa sitä jonkin ajan päästä, se nukkui mutta hengitys oli tosi raskasta ja vinkuvaa. Ihan kuin se tukehtuisi. Sille oli pakko antaa kyytabletti, vaikka sitä ei yleensä suositella kuin pakon edessä. Se tekisi vain pahaa munuaisille. Turvotus laski jonkin verran.
Myöhemmin kun se lähti jo vaivalloisesti liikkeelle, meidän oli pakko tehdä sille pikatrimmaus, eli parturisaksilla epätoivoisesti leikeltiin karvaa pois, ettei olisi niin tukala olo. Aluskarva oli vaaleaa eikä siihen ota niin hyvin aurinko, ja tuntui että papu virkistyi jonkin verran.

Seuraavana päivänä Papun olo oli jo parempi, se käveli vähän enemmän mutta ei meinannut päästä makuulta ylös. Parempi kuitenkin

Sitten sen kunto meni todella paljon huonompaan suuntaan. Se ei päässyt makuulta ylös juuri ollenkaan, vaan ainoastaan makaili. Portaitassa kulkemisesta ei puhettakaan, vaan jonkun piti olla auttamassa. Sen takapää horjui ja välillä petti alta.
Eläinlääkäri sanoi että taisi olla viimeinen niitti vanhalle koiralle, annetaan kipulääkettä ja lopetetaan huomenna jos ei auta.

Sinä iltana tuli itkettyä paljon. Papu, joka oli ollut meillä niin kauan kuin mun muisti riittää, saattaisi yhtäkkiä vaan olla poissa. Papu joka on ollut mun elämässä mukana aina. Papu joka on ollut pienestä asti mun paras kaveri. Papu joka on kokenut vaikka mitä ja selvinnyt kaikesta. Myrkytys, pahoja haavoja, edelliset kyynpuremat, hätä-keisarileikkaus ja metsäreissut jotka luultiin koituvan sen kohtaloksi. Aina se on selvinnyt.

Ja nyt tuli se perhanan käärme.

Kipulääke kuitenkin auttoi ja Papu virkistyi vähän.

Aamulla mua pelotti lähtee kouluun. Mietin että mitenhän Papu voi.

Kuitenkin, kun tulin iltapäivällä takaisin, Papu tuli mua ovelle vastaan. Ja niinkun äiti sano, ihankuin se olisi tullut kertomaan että "elossa ollaan, itkit ihan turhaan eilen"

Se oli paljon paljon virkeämpi, käveli ja seurasi. Kun myöhemmin lähin ulos, se heitti volttia ja hyppi ja haukkui että pääsisi ulos. Päästin sen ja se veti Papun omaa könkkälaukkaa ympäri pihamaata, kävi hakemassa tallista kavionpalasia ja kakkaa ja söi niitä, tutki autotallia niinkuin ei olisi sitä ennen nähnyt ja oli niin pirteä. Pirteämpi kuin ennen tätä kaikkea :D Siinä jos jossain oli sitä elämän iloa, kun vasta oli ollut niin huonossa kunnossa ja sitten ei ollutkaan enää kipuja ja pääsi ulos. :')

Vielä ei ole kuitenkaan ihan varmaa, että kestääkö sen munuaiset kyyn myrkkyä ja kyytablettia. Mutta ainakin se sai parantua pahimmasta ja olla terve ja kivuton. :)

Se on ollut niin monesti vaaran paikoissa ja eläinlääkärissä. Parhaana päivänä Hiskinmäellä kaksi kertaa eri syistä. Ja aina se vaan sinnittelee ja kestää. Meidän oma teräsmummo :')

Ja yksi juttu on varma, mä tapan joka ikisen kyyn jonka näen meillä. Meidän rappusten alla ei lierot pesi ja satuta ei ihmisiä eikä elukoita. Puutarhasakset ahkeraan käyttöön. Naps naps.

Ja ihan turha on kenenkään käärmepuolustelijan tulla aukomaan päätään. Niin paljon on itketty ja pelätty niiden takia. Laki sallii pihassa olevien käärmeiden tappamisen. Vaikka minä en tappamisesta nauti, niin mielummin käärme kuin 2 vuotias lapsi tai koira.